Viime tipan tyyppi

Kun katselen luontoa ikkunastani, en voi olla ihailematta upeata luontoa ympärilläni. Vaikka talvi antoi odottaa itseään mustan joulun ylitse, nyt on lunta ja valoisuutta sitäkin enemmän. Kun aurinko vielä näyttäytyy, ei voi olla nauttimatta luonnon kauneudesta. Lumi tulee Suomeen vääjäämättä, mutta aina ensilumi jaksaa yllättää. Liukkaat kelit hiipivät nurkan takaa ja viime tippaan jätetty renkaiden vaihto saa autot luistelemaan.

Hankemaailmassa viime tippa on nyt. Pitäisi kirjoittaa raportteja ja täyttää indikaattorilomakkeita. Pitäisi ja pitäisi – tässähän on vielä kokonainen päivä ja yökin vielä välissä. Vaikka kuinka aikaisin tietäisi tapahtumat tai työt, aina on jotain muuta tekemistä. Aina pitää odottaa sitä viime tippaa.

Rakastan työtäni ja saan tehdä juuri sitä, jota haluan. Osa työtäni on aina ollut valokuva- ja taidenäyttelyiden suunnittelu ja pystyttäminen. Asiakas on tehnyt töitä “pöytälaatikkoon” ja haluaa ne esille. Minä suunnittelen teeman, valitsen asiakkaan kanssa esille tulevat työt ja valmistelen näyttelyn.
Sitten vaan odotellaan avajaisia. Näinhän se käy – nopeaa ja tehokasta.

Olen itse pitänyt lukuisia omia näyttelyitä yksin ja yhteisesti muiden taiteilijoiden kanssa. Näyttelyiden pystytyksessä olen ilokseni – vai oliko se surukseni -havainnut, että en ole ainoa viime tipan tyyppi.

Vuosia sitten sovin yhteisnäyttelystä toisen valokuvaajan ja yhden taidemaalarin kanssa. Ripustimme valokuvia ja öljyväritöitä. Erään taulun kohdalla taiteilija kiljaisi “Varokaa, se on vielä märkä”. Se oli maalattu edellisenä yönä! Nyt taulussa on myös meidän “puumerkkimme” taiteilijan signeerauksen lisäksi.

Ihanaa! En siis olekaan yksin viime tippani kanssa!

Olen ollut häissä, jossa morsiamen perässä on kulkenut ompelija hääkoltun viimeisiä saumoja ja helmiä ommellen. Olen ollut juhlissa, joissa kakun koristeet puuttuvat ja kun vieraat odottavat kakkulautasen kanssa, emäntä höyryää keittiöstä mansikkakuppi toisessa ja strösselipussi toisessa kädessä.

Eräs ystäväni piti viisikymppisiään. Edellisenä yönä hän leipoi kakkuja ja nousi työtasolle nostamaan vuokaa ylähyllyltä. Hänen miehensä huudahti “se kone, se kone”. Kun ystäväni katsoi alas, yleiskone kiipesi reittä myöten ylös, ylös, ylös! Hameenhelma oli mennyt taikinakuppiin ja kietoutui vatkaimen ympärille. Kello läheni puolta yötä. Mistä uudet munat? Läheinen huoltoaseman myymälä oli juuri sulkemassa, kun viime tipan tyypit työnsivät jalkansa oven väliin. Seuraavana päivänä vieraat eivät ymmärtäneet sitä naurunremakkaa, joka keittiöstä raikui.

Olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka varaavat lomamatkansa jo vuosi etukäteen. Mistä minä tiedän, haluanko mennä minnekään kun matkan aika koittaa! Minusta on paljon hauskempaa katsoa, minne tällä kertaa olisi vapaita matkoja! Yllätyksiä täytyy olla.

Ellei olisi sitä viime tippaa, mitään ei koskaan tulisi tehdyksi. Eläköön viime tippa.

Ai niin, se raportti . . .