Ensimmäisen polven kaupunkilaisena vierailin isänäitini maatilalla Varsinais-Suomessa ahkerasti koko lapsuuteni ajan. Leskeksi jäänyt isoäiti pyöritti pientilaa suunnattomalla sisulla, naapuriavulla ja satunnaisella palkkatyövoimalla. Isoäiti hoiti olosuhteiden pakosta myös valtaosan maalaistalon “miesten töistä”, mutta myös hänen poikansa, isäni ja setäni, osallistuivat talkoisiin minkä opinnoiltaan, perheeltään ja töiltään ehtivät.
Eipä olisi tainnut kukaan 70-luvun Suomessa uskoa, miten nopeasti perinteinen maalaiselämä häviää yhteiskunnan arjesta ja hautautuu historiankirjoihin. Nyt kolme vuosikymmentä myöhemmin olen hyvin onnellinen, että olen saanut elää myös perinteisen suomalaisen maalaistalon arkea: istua vanhan Massey Fergusonin satulassa ja kuljettaa traktoria heinäseipäältä toiselle.
Lypsäminen jäi kaukaiseksi haaveeksi, mutta sitäkin innokkaammin loin kahden lehmän lantaa navetassa. Ehdoton suosikkityöni oli kuitenkin kananmunien kerääminen, koska sen sain alle kymmenvuotiaanakin suorittaa aivan yksin. Turvallisuussyistä minun piti naamioitua isoäidin siniseen navettatikkitakkiin kanalaan mennessäni, koska muutoin kanat olisivat saattaneet hermostuksissaan hyökätä kimppuuni. En uskaltanut uhmata tikkitakkipakkoa.
Keräsin munat – perinteisestä lattiakanalasta – pieneen koriin ja navetan pienessä eteisessä lajittelin munat myyntiin ja omaan käyttöön sen mukaan, oliko munassa näkyviä säröjä, joita isoäitini paikallismurteella nimitti “porreiksi”. Porreiset munat piti käyttää itse, koska niistä Munakunta ei maksanut korvausta. Olipa munissa porreita tai ei, ne piti puhdistaa hiekkapaperilla päällystetyllä välineellä.
Kaupunkilaistytölle maalaiselämä ja erityisesti kanojen ja munien kanssa puuhastelu oli jännittävä seikkailu, jonka hohtoa ei himmennä se, etteivät myöhempien vuosien kaupunkilaistuttavani ole koskaan uskoneet tarinoitani todeksi.
Haikealla tavalla tunnen syvää surua siitä, ettei 2000-luvun kaupunkilaislapsilla ole mahdollisuutta nähdä maalaiselämää kuin eläintarhoissa tai kaupallisissa “maalaiselämä-elämyspuistoissa”.
Häkkikanaloiden kieltäminen toivottavasti kuitenkin tuo entisajan lattiakanalat takaisin. Uskon myös vakaasti, että vapaan kanan muna maistuu paremmalle kuin häkkikanalan stressimuna.
Teksti © Päivi Arvonen
Päivi Arvonen tyoskentelee freelance -toimittajana ja valokuvaajana Suomen medialle Egyptissä ja Suomessa. Koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, erikoisaloina uskonnot, kulttuuri, matkailu, koulutus, kehitysyhteistyö sekä ympäristö- ja eläinsuojelukysymykset. Arvonen toimii myös Kairon ulkomaisten toimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajana.
